Saatan olettaa, että saan massateinin maineen (ellen sitä jo aiemmin jo vahvasti omannut), mutta en voi kuin kirjoittaa totuudesta, mikä ei aina vain ole niin ruusuinen. Kun vähintään joka toisena päivänä ajattelen näin, on pienoinen ihme etten ole sanonut tätä kellekään koskaan. Tuntuu tyhmältä kirjoittaa julkisesti tätä, mutta tarkemmin ajatellessa se on kuitenkin kaikkein helpointa. Oletan aina automaattisesti, että hyvin harvoja kiinnostaa, joten lukekoot he tämän täältä. On sinänsä, aivan liian pieni vaiva klikaka nettisaitti auki.

En vihaa itseäni, vihaan vain elämääni. Mitä muuta voisin tehdä sille kuin vihata, sillä viimeksi kohdannessani oman isäni, hän kertoo halustaan tappaa itsensä, ja mainitsee, että myös minun olisi parempi olla kuollut.

Hän soittaa taksin kotiovelle, viemään edes kulmakuppilalle. Taksi on jo tulossa. Soitan salaa palveluun; "Liian myöhäistä jo, teidän on turha tulla nyt, se ehti jo sammua, kiitos teille."

Sain jälleen kerran jälkeen päin kuulla, että olipa mukavaa, että ymmärsin lähteä ulos siinä vaiheessa. Lähteä siis omasta kodistani. En siis sittenkään kuulunut, tähänkään joukkoon oikeasti. Kertoivat, että monet heistä olisivat saattaneet vaieta läsnäolessani, sillä en ole vielä ansainnut heidän luottamustaan. Sinänsä, ihan ymmättävää, mutta ei ollut tarkoitus kokoontua inside-juttujen merkeissä, vaan juurikin päin vastoin - tapaamaan ihmisiä ja viettämään aikaa.

Voitte olla varmoja siitä, että jos aikoisin ampua jonkun, en tähtäisi mahaan. Ampuisin yhden kerran päähän. Vitut mistään vartalo-osumista. -Mick Mars