Ihmisten mieleen mahtuu loppujen lopuksi vain muutamia asioita. Oli se sitten suru, rakkaus, epätoivo tai viha (nämä tietenkin tarkennettuina tapauksina). Miten ne vievätkään niin suuren tilan? Tai sitten sitä tilaa on vaan yksinkertaisesti niin vähän. Ihmettelen, miten niistä samoista asioista jaksetaan jauhaa loputtomasti? No niin, kunnes tilalle tulee uusia. Miten itse jaksan puhua niistä samoista? En tiedä, kai ne ovat jotenkin... tärkeitä juuri niillä hetkillä?

Lupaavaa... sain todennäköisesti duunia. Toisaalta aika raskasta on mennä ensin kouluun, sitten duuniin, sitten urheilemaan... Mutta tässä on enää yksi lukiojakso ja sen jälkeen alkaa niin sanotusti loma, eli töissähän se menee osittain, mutta toivon mukaan aikaa ja energiaa riittäisi muuhunkin. Etten vain nukkuisi, tekisi töitä ja urheilisi. Sellaisen tavan omaksuminen tuottaa tulosta, mutta on itsessään sisällötöntä. Ja toivon että saan edes jonkinmoista tuntipalkkaa tuosta... Eli olen siis myyjänä Kaisaniemen kioskilla, jäätelöä ja sen sellaista jotain. Varmasti siellä on vielä sellainen kuin usein jäätelökioskeilla, että joka kymmenennen myydyn jäätelön jälkeen saa itse syödä yhden...(Ja tämä siksi, että työnantaja tietty kuvittelee, että se on hauska juttu ja sitten voi maksaa vähemmän palkkaa)... syvältä, en mä voi syödä jäätelöö! No mutta, kaikesta huolimatta olisin todella tyytyväinen jos saisin about 7 euron tuntipalkkaa, sillähän jo eläisi... vai mitä luulette? Taitaa mennä hiukan viikonloppujen elämä hukkaan lähiaikoina, mutta tuskin on vaihtoehtoja. Harmillista, kun nyt juuri ulkona on kaunista, olisi kiva mennä johonkin vain oleskelemaan.

Koeviikko...sitä se on, mutta nyt juoksen Myllypuroon, menen salille ja combatiin-->

PS. Idiootit hirtetään kellotornissa.