On rannoillamme rauhaisaa.

 

Tavatessani, herätessäni. Tapaan taas uudelleen.

Unessani kohtaan, hänetkin jälleen.

Ja joka ainoana kertana, saan yllättyä.

Kuinka pidänkään hänestä edelleen.

 

Huomaan uudelleen, kuinka hänkin pitää minusta

- Mutta ei tarpeeksi paljon.

 

Enkä minäkään onneksi pidä hänestä sen enempää. (Enkä koskaan pitänytkään).

 

Onko siinä jotakin pahaa? Sillä minäkin pidän vahvasta meikistä ja rohkeista ihmisistä.

Well I jumped into the river
Too many times to make it home

 

 

Oppia ottaisinko joutsenista? Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.

 

Tavallaan ahdistaa syksy. Tavallaan ei ollenkaan. Ja oikestaan tuleva kouluvuosikin tulee olemaan aivan samanlainen kuin edellinenkin. Sen jälkeen tulevat hienot ajat, mahdollisesti. Sen jälkeen ei ole "paljon mitään". En enää jaksaisi ajatella, sillä olen ajatellut jo tarpeeksi.

Ei ole sen kummempaa palata kouluunkaan, sillä lomaa en ole viettänyt yhtään. Mutta se on käytännössä oma valintani. Paitsi että millähän muuten vuokria makselisin, ellen olisi töissä.

En ole vieläkään kirjoittanut tänne seikkailuistani, sillä olen miettinyt niitä liikaa.

Häpeän muutamaa mokaa edelleen, vaikka en tiedä muistavatko muut niitä. Toivoisin, että voisin vaan hakata ne päästäni pois. Sillä niiden murehtiminen tosissaan on turhaa, mutta häpeä elää kauemmin kuin ylpeys. Mistään ei tule mitään, jos muistat liikaa. Joillakin ihmisillä on kummallisen hieno tapa unohtaa asioita helposti. En vain ole yksi heistä, vaikka välillä saatan teeskennelläkin itselleni niin olevan.

 

 

 

Huomasin kuukausia sitten, että myös hän pitää minusta.

Hän pitää todella paljon.

Ja hän on omalla tavallaan ihanin, tottakai pidän hänestä paljon.

Tavallaan pidämme jopa tarpeeksi paljon, mutta meillä on liikaa muuta.

Liikaa aikaa. Liikaa rahaa. Tuhlata.

 

Mä rukoilen, mä pyydän, palaathan?